Tutkimusprosessin epävarmuudesta

Tutkimuksen tekeminen on epävarmuuden kanssa painimista. Uutta tietoa harvoin syntyy, jos kaiken tietää jo tutkimuksen alussa. Epävarmuuteen kuuluu olennaisesti mahdollisuus jonkun riskin toteutumiseen. Onnistuuko tutkimukseni ollenkaan? Mitä jos epäonnistun enkä saa mitään aikaiseksi?

Väitöskirjavaiheessa monia tutkijoita vaanii huijarisyndrooma (imposter syndrome). Ajatellaan, ettei oikeasti osata mitään ja on jatkuvasti olo siitä, että pian joku paljastaa sen. Monilla tutkielmaa tekevillä opiskelijoille lienee samankaltaisia epävarmuuden kokemuksia omasta osaamisestaan.

Vaikka tällaiset epävarmuuden tunteet ovat kovin yleisiä, niistä puhutaan yllättävän vähän. Mediatutkimuksen professori Joli Jensen tuo esiin tämän epävarmuuden ja siitä puhumattomuuden kirjassaan Write no matter what: Advice for academics (2017). Hänestä harvalla on sellaisia ohjaajia, jotka rehellisesti kertovat epävarmasta tutkimustyön arjestaan: on jatkuvaa itsensä kyseenalaistamista, pelkoa, turhautumista, välttelyä, jumissa olemista, torjutuksi tulemista, käsikirjoitusten uusiksi kirjoittamista, uudelleen yrittämistä. Tästä huolimatta, opiskelijoille tutkimusmaailma näyttäytyy lähinnä valmiina tutkimusraportteina, joista epävarmuudet on pyyhitty pois.

Kieltämättä sitä myös itse jatkuvasti ajattelee, että onko tämä käsikirjoitus tarpeeksi hyvä. Editoin tekstejä myös moneen kertaa, usein alkuvaiheessa kirjoitan käsikirjoituksen moneen kertaan uudestaan. Myös sosiologi Howard Becker on kertonut teoksessaan Writing for Social Scientists (2020) kirjoittavansa käsikirjoituksensa uudestaan noin 8-10 kertaa ennen sen julkaisemista. Vanhoja julkaisuja lukiessani tuleekin usein mieleen, että voisipa niitä editoida vielä uudestaan. Uuden luomisen kannalta onkin onni, ettei niin voi tehdä.

Usein epävarmuuteen esitetään ratkaisuksi fake it until you make it kaltaisia lausahduksia. Epävarmuudesta pitäisi jotenkin päästä eroon ja sen tilalle saada sitä itsevarmuutta. On kuitenkin vaarana, että tällaiset epävarmuudesta itsevarmuuteen johdattelevat ohjeet vievät luopumaan yhdestä kriittisen ajattelun tärkeimmistä työkaluista: epävarmuudesta.

Epävarmuus on kuitenkin se tunne, joka saa jatkuvasti kysymään itseltään: onko tämä asia nyt varmasti näin? Mistä voin tietää? Millä perustein?

Toisaalta, liiallinen epävarmuus voi viedä tilanteeseen, jossa tutkielma ei ollenkaan etene. Tutkielmastaan täydellisen varmaa opiskelijaa tuskin löytyy. Harvassa lienee myös sellaiset tutkijat, jotka lukisivat innolla heidän aikaisempia tutkimuksiaan. Epävarmuuden tunteesta tuskin voi päästä ikinä pois. Täydellistä ei voi saavuttaa, mutta ehkä riittävän hyvän, ainakin silloin tällöin.

Epävarmuudessa on siis puolensa ja puolensa. Se voi lamaannuttaa, mutta toisaalta se kannustaa ajattelemaan vielä kriittisemmin. Tämä on tylsästi sanottu, mutta jonkinlainen keskitie epävarmuuden suhteen olisi syytä siis löytää. Sitä ei kannata paeta eikä siitä kannata yrittää päästä kokonaan eroon.

Epävarmuutta voi helpottaa jo se tieto, että:

  1. Epävarmuus kuuluu olennaisesti tutkimusprosessiin
  2. Monet muutkin kokevat sitä, jopa kokeneemmat tutkijat
  3. Epävarmuus kehittää omaa kriittistä ajattelua
Previous
Next