Uskottavan objektiivista

Mistä on kyse kun puhutaan objektiivisuudesta humanistisessa ja yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa? Tässä kuussa on ollut puhetta Helsingin Sanomien pääkirjoituksesta (3.4.21), jossa oltiin huolissaan humanistis-yhteiskunnallisen tutkimuksen ideologiapainotteisuudesta. Ymmärrettävästi, pääkirjoituksen ontuneista sanavalinnoista kuten “tieteen ydin” johtuen, aiheesta nousi SoMe-myrsky.

Tämän myrskyn silmässä viitattiin usein tieteenfilosofi Inkeri Koskisen Objektiivisuus humanistisissa tieteissä (2016) artikkeliin. Siinä Koskinen päätyy johtopäätökseen siitä, miten tieteenalan tutkijayhteisöllä on tärkeä roolinsa objektiivisuuden vartioinnissa. Kriittisen keskustelun ja vertaisarvioinnin kautta tutkijan subjektiivisia erehdyksiä voidaan korjata ja näin päätyä enemmän objektiivisempaan tietoon.

Näin väitöskirjatutkijana huomaan kuitenkin kaipaavani selkeämpiä ohjeita sille, miten sitä mahdollisimman objektiivista tutkimusta oikein tehdään. Usein tieteenfilosofiset keskustelut objektiivisuudesta jäävät valitettavan abstraktiksi. Koskisen artikkelissa tämä on ymmärrettävää, sillä hän päätyy siihen, miten tutkijayhteisöt itse ovat parhaita arvioimaan sitä, kuinka objektiivisuutta tulisi lähestyä juuri heidän omalla tieteenalallaan.

Artikkelinsa alussa Koskinen toi esiin historioitsija Heikki Ylikankaan (2015) kirjan varoittavana esimerkkinä siitä, kuinka humanistisissa tieteissä on ollut puhetta objektiivisuudesta luopumisesta. Kyseisen kirjan luettuani en kuitenkaan näkisi Ylikankaan kirjaa historiantutkimuksen menetelmistä sellaisena, joka veisi meitä kauemmas totuuden tavoittelemisesta. On totta, että Ylikangas hieman yllättävästi haluaa luopua ainakin tiukasti määritellyn totuuden saavutusyrityksistä historiantutkimuksessa, koska sitä ei häneen mukaansa voi siellä saavuttaa. Objektiivisuutta käsittelevät tieteenfilosofit lienevät totuuden saavuttamisen mahdottomuudesta samaa mieltä, mutta he näkevät kuitenkin siihen pyrkimyksen olevan tieteessä tärkeää.

On kuitenkin kysyttävä, että mitä Ylikangas haluaa tällaisten totuuspyrkimysten tilalle. Hän nostaa esiin tulkinnan ja sen kriteeriksi uskottavuuden. Jos totuus on mahdotonta saavuttaa ja totuuden lähestyminen vaikeaa määrittää, niin voisimmeko sen sijaan puhua uskottavista tulkinnoista? Tämä on mielenkiintoinen veto.

En ole taustaltani historioitsija eikä minusta ole historiantutkimuksen menetelmiä arvioimaan. Pidin kuitenkin mielenkiintoisena sitä, kuinka aihetta paremmin tunteva Markku Hyrkkänen (2015) nimittää Ylikankaan menetelmiä abduktiiviseksi. Abduktiolla tarkoitetaan parhaaseen selitykseen johtavaa päättelyä. Tämä tieteenfilosofinen termi pitää sisällään ehdotuksen siitä, kuinka emme voi saavuttaa tutkimuskohteestamme totuutta, mutta voimme esittää sen luonteesta uskottavan selityksen. Hyrkkänen ottaa esimerkiksi sen, kuinka emme voi tietää onko Napoleon oikeasti ollut olemassa, mutta todennäköistä se on.

Esitellessään uskottavan tulkinnan eräitä kriteereitä, Ylikangas päätyy suhteellisen samanlaiseen näkemykseen Alasuutarin (2011) Laadullinen tutkimus 2.0 -teoksen kanssa, joka on mielestäni1 hyvä suomenkielinen johdatus yhteiskuntatieteelliseen abduktiiviseen laadulliseen analyysiin. Ylikankaalle uskottavin tulkinta on sellainen, jossa nämä tulkinnan palapelin palat sopivat yhteen kaikilla tasoilla saumattomasti. Jos tulkinnasta puuttuu paloja, niin nämä aukot täytyy ottaa vakavasti, sillä näissä tulkinnan eheys asettuu kyseenalaiseksi. Toiset tutkijat voivat kyseenalaistaa tutkijan tekemää tulkintaa esimerkiksi esittämällä sellaista aineistoa, mikä kumoaa tutkijan selityksen asialleen. Näin parhaassa tapauksessa uskottava selitys korvautuu vielä uskottavamalla selityksellä, ja näin tiede edistyy. Eikö tämä, jos mikä, ole nimenomaan sitä uskollisuutta tosiasioille (ks. Koskinen 2015, 36) mitä objektiivisuudesta puhumalla vaaditaan?

Jokainen humanistista tai yhteiskuntatieteellistä tutkimusta tehnyt tietää kaiken sen epävarmuuden, mikä empiirisen aineiston tulkintaan liittyy - on se sitten numeroin tai kirjaimin. Ylikangas kirjoittaakin tarpeesta välttää totuuden ja tulkinnan samaistamista. Näin tutkijoiden ilmapiiri saattaisi keventyä, sillä tulkinnoista totuuden sijaan puhuminen toisi esille sen, minkälaisia epävarmuuksia tulkinnat sisäänsä kätkevät. Tutkija ei joutuisi pitämään omasta “totuudestaan” kynsin ja hampain, vaan hän voisi kasvojansa menettämättä antaa tilaa myös muille tulkinnoille. Tämä voisi viedä tiedettä eteenpäin, sillä usein tieteen edistymisen tiellä ovat tutkijayhteisöt itse kuten Thomas Kuhn on kirjassaan The Structure of Scientific Revolutions (1962) argumentoinut.

Myös sosiologi Howard Becker tuo teoksessaan Evidence (2017) hyvin esille ihmistä ja yhteiskuntaa käsittelevän tutkimuksen epävarmuuden. Matemaatikko George Polyaa siteeraten, Becker väittää, miten kaikki matemaattisen päättelyn ulkopuolella pitää sisällään mahdollisuuden väärässä olemiseen. Varman matemaattisen päättelyn ulkopuolelle astuminen on kuitenkin meidän ainoa keino hankkia uutta tietoa maailmasta. Joudumme tällaisen uuden tiedon hankinnassa tekemään sellaista päättelyä, joka ei ikinä ole täysin turvassa väärässä olemisesta. Toisin sanoen, meidän on vaikea saada uutta tietoa täysin induktiivisesti tai deduktiivisesti, joten joudumme usein turvautumaan abduktiiviseen päättelyyn. Tekemämme tulkinnat ovat aina vaarassa osoittautua vääräksi tulevaisuudessa. Mitään lopullista totuutta on vaikea saavuttaa. Ylikankaan tavoin myös Becker kirjoittaa uskottavuudesta (plausibility).

Mistä on siis kyse kun puhutaan objektiivisuudesta humanistisessa ja yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa? Kuten Koskinen artikkelissaan mielenkiintoisesti pohtii, objektiivisuutta käytetään usein perusteena jonkin väitteen paremmuudesta. Kun jotain tutkimusta sanotaan objektiiviseksi, niin sillä halutaan viestiä sen hyvyydestä. Jos objektiivisuus on myös kontekstiinsa sidottua ja sillä ei ole tarkkoja kriteereitä, niin kuinka paljon objektiivisuuteen pyrkiminen eroaa lopulta Ylikankaan uskottavuuteen pyrkimisestä? Pidän abduktiivisessa analyysissa (jota Ylikankaan versio minulle myös edustaa) siitä, kuinka siinä on tietyt ulkoiset kriteerit, kuten tulkinnan eheys, ohjaamassa itse käytännön työtä. Tällaista konkretiaa kaipaisin myös tieteenfilosofeilta, vaikka objektiivisuuteen pyrkimisestä ei luovuttaisi. Tässä olisi mielestäni laaja työmaa, joka tarvitsee eri tieteenalojen välistä keskustelua ja panostusta.


  1. Alasuutari ja Ylikangas eivät tietääkseni kutsu omia lähestymistapojaan abduktiiviseksi. Alasuutarin näkemystä laadullisesta tutkimuksesta on kuitenkin kutsuttu abduktiiviseksi teoksessa Tuomi & Sarajärvi (2018) Laadullinen tutkimus ja sisällönanalyysi: Uudistettu laitos. ↩︎

Kommentit

Ei kommentteja

Kommentoi

Kiitos kommentista!

Kommentti lähetettiin tarkistettavaksi.

OK

Related