Antti Eskolan paradigmamuutos

Olen syntynyt 90-luvulla, jolloin Antti Eskola jäi eläkkeelle Tampereen yliopiston professuurista. Aloitin sosiologian opinnot Jyväskylässä vuonna 2013, joten tenttikirjoistamme ei Eskolaa 1 tai 2 löytynyt. Tietoni Eskolasta ovat siis ilmeisen rajalliset, joten lähdin sivistämään itseäni hänen vaikutustaan akateemisessa ja yhteiskunnallisessa elämässä esittelevällä teoksella Antti Eskola - Intellektuellin muotokuva (2019). Sieltä mielenkiintoni herätti Eskolan muutokset sosiologian menetelmäparadigmoista toiseen, joka taas johti tutustumaan Eskolan omaan tuotantoon.

”Eskolan tie 1950-luvun modernin, empiirisen anglosaksisen sosiologian edustajasta 1960-luvun lopun radikalismin kautta uusia avauksia hakevaksi yhteiskuntatieteilijäksi on jo sinänsä kiinnostava.” (Alasuutari & Alestalo 2019, 8)

Mikä sai Eskolan luopumaan vahvasti kvantipainoitteisesta “anglosaksisesta sosiologiasta”? Mitä uutta hän mahdollisesti löysi sen tilalle? Tämän uuden etsimisen käännettä Eskola (1994) esittelee erityisesti tekstissään Sosiaalitieteen muuttuvat tekstit ja käytännöt.

Tässä käännöksessä kyse näyttäisi olevan ennen kaikkea muutoksesta kausaalimallin suhteen. Eskola nimittää aiempaa käsitystä kausaalimallistaan “mekanistis-deterministiseksi tutkimusparadigmaksi”. Siinä hän näkee tärkeäksi erityisesti kaksi näkökulmaa: 1) voidaan löytää tekijöitä (Xn), jotka vaikuttavat ilmiöön (Y) ja 2) selittävät tekijät löytyvät joko tutkittavien ominaisuuksista tai heidän ympäristöstään.

Tutkijaa siis kiinnostaa tämän paradigman mukaisesti erityisesti se, mitkä tekijät (x1, x2, x3, …) mahdollisesti selittävät ilmiön (Y). Mitä ovat nämä ilmiötä selittävät muuttujat? Löytyykö selitettävien ja selittävien muuttujien välillä korrelaatiota? Jos löytyy, niin voidaanko elaboroida eli poistaa mahdollisten kolmansien tekijöiden vaikutusta?

Toiseksi, tämän paradigman tutkijoita kiinnostaa erityisesti sellaiset muuttujat, joita voidaan mitata. Sellaisia voidaan alan teorioiden avulla muodostaa esimerkiksi tutkittavien persoonallisuudesta, kyvyistä, tarpeista tai asenteista. Toisaalta tutkija voi myös löytää selittäviä tekijöitä tutkittavan ympäristöstä (esim. yhteiskuntaluokka). Tutkijan lopullinen selitys voi pitää sisällään näitä molempia tekijöitä, yksilöön ja ympäristöön liittyviä.

Tulkintani mukaan Eskola ei kuitenkaan halua täysin luopua tästä paradigmasta. Hän näkee tällaisilla määrällisillä menetelmillä olevan yhä tarvetta, mutta mitä ilmeisemmin, ihmisen ja yhteiskunnan paremmin ymmärtäminen vaati Eskolan mukaan myös toista paradigmaa. Kuten Eskola (1992, 112) Työpäiväkirjassaan pohtii, tällainen näkemys, jossa “perinteiseen tapaan” lähdetään etsimään niitä tekijöitä yksittäisistä elementeistä (kuten ärsyke, yksilö, teko, variaabeli), joudutaan helposti harhateille eikä “ikinä pääse käsiksi joihinkin tärkeisiin ilmiöihin”. Hänen 90-luvun alun päiväkirjateoksista (Sotapäiväkirja ja Työpäiväkirja) käy ilmi jonkinlainen kyynistyminen1 näiden metodien lupausten suhteen:

“Ensin on kuitenkin rakennettava olento, jonka se luuranko on: eräs yhteiskuntatiede 1950-luvun sosiologian, psykologian ja kulttuuriantropologian teksteistä ja käytännöistä. Se, jota rakastin ja joka petti. Luvattuja lakeja, joilla ohjata yhteiskunnan kehitystä, kun ei löytynytkään.” (Eskola 1991)

Eskola esittää uuden paradigmansa muodossa: “Toiminnassaan toimija ottaa huomioon sen tai tämän logiikan mukaisesti jos A, niin B.” Nyt mielenkiinto kohdistuu siihen, minkälaisia merkityksiä toimija antaa toiminnalleen. Lähtökohta muuttuu näin huomattavasti. Kyse on nyt myös siitä, mitä ihmisen mielessä tapahtuu. Myös ihmisellä ajatellaan olevan mahdollisuus itse muuttaa toimintansa suuntaa riippuen siitä, minkälaisia merkityksiä hän itse asettaa. Ihmisen katsotaan toki elävän vielä jossain yhteiskunnassa ja kulttuurissa, joka taas vaikuttaa siihen, minkälaisia merkityksiä ihmisen on edes mahdollista asettaa omalle toiminnalleen.

Eskola ei siis halua luopua siitä, etteikö olisi olemassa jotain lakeja ja sääntöjä, joita ihmiset ottavat toiminnassaan huomioon. Ne voivat olla empiirisiä todennäköisyyslakeja, mutta myös sosiaalisia normeja, jotka ohjaavat ihmistä tietynlaiseen käyttäytymiseen. Esimerkiksi koronapandemian ajan suomalainen tiedostaa, että kaupassa käydessä olisi nyt syytä käyttää maskia. Jos maskia ei pidä, käyttäytyy normin vastaisesti. Tämä normin vastaisesti toimiminen näkyy esimerkiksi siinä, minkälaisia katseita ihminen kokee muilta saavansa, jos ei käytä maskia. Ehkä joku tulee myös huomauttamaan hänelle maskin puutteesta ja hän joutuu näin ikävän noloon tilanteeseen. Helpoimmalla siis usein pääsee kun käyttäytyy normin mukaisesti. Tätä taustalla vaikuttavaa normia ihmisen on vaikea lähteä itseä muuttamaan (siksi puhe laeista ja säännöistä), mutta hän voi oman toimintansa kautta valita, miten hän ottaa sen huomioon.

Tässä uudessa paradigmassa on siten kysyttävä: 1) mikä on toiminnan merkitys eri toimijoille, 2) mitä lakeja ja sääntöjä he tässä yhteydessä ottavat huomioon sekä 3) minkä logiikan mukaan he sen tekevät. Näihin vastaamiseksi tutkija tarvitsee tutkittavien omia kertomuksia ja selontekoja. On yritettävä tarkastella, millaisella näkökulmalla tutkittavat näkevät todellisuuden. Joskus Eskolan mukaan on myös mentävä mukaan toimintaan ja rikottava esimerkiksi tavanomaisia sosiaalisia normeja. Jos haluaa nähdä normien rikkomisesta Eskolan oman esimerkin, niin kannattaa käydä katsomassa Ylen Elävästä arkistosta Aikapommin TV-jaksot. Häpeää kaihtamatta, Eskola rikkoo tämän pienryhmän normeja niin, että saa muilta osallistujilta huomattavaa paheksuntaa.

Tässä uudessa paradigmassa ei siis haeta selitystä ainoastaan ihmisen ominaisuuksista tai siitä ympäristöstä, joka rajoittaa tai mahdollistaa hänen toimintaansa. Tulkintani mukaan huomio kiinnitetään nyt ihmisen omalle toiminnalleen antamiin merkityksiin samalla pitäen mielessä se, kuinka ihmiset elävät erilaisissa ja vaihtuvissa konteksteissa, joka taas vaikuttaa siihen, minkälaista merkitystä he antavat toiminnalleen.

“Vaikutussuhteiden verkkoa laajentaa olennaisella tavalla tutkimus, joka osoittaa, millaisiin puhetapohin, metaforiin ja perustarinoihin kätkeytyvien kulttuuristen logiikoiden mukaan me otamme huomioon erilaisia lainalaisuuksia ja hyödynnämme niitä omassa toiminnassamme.” (Eskola 1997)

Eskolan uusi paradigma on samankaltainen kuin monia opiskelijoita abstraktin nimensä puolesta karkoittavan “symbolisen interaktionismin”. Myös siinä pidetään tärkeänä keskittyä ihmisten antamiin merkityksiin omalle toiminnalleen. Tämä näkökulma myös korostaa sitä, kuinka ihmiset jatkuvasti ottavat toiminnassaan huomioon sen, mitä muut mahtavat ajatella heistä (Blumer 1969). Ei ole vain ihmisten yläpuolella sosiaalisten faktojen lailla vaikuttavia sääntöjä ja lakeja, vaan ihmiset itse tuottavat vuorovaikutuksessaan normatiivisia odotuksia toisilleen.

On harmi, että Eskolan suunnittelema kolmas metodiopas (Eskola 3) jäi tekemättä. Todennäköisesti olisimme siinä lukijoina saaneet vielä perusteellisemmin tietoa tästä uudesta paradigmasta.

Viitattua

  • Alasuutari, P., Alestalo, M., Melin, H., & Ylijoki, O.-H. (Toim.) (2019) Antti Eskola - Intellektuellin muotokuva. Tampere: Vastapaino.
  • Blumer, H. (1969, ed. 1986) Symbolic Interactionism: Perspective and Method. University of California Press.
  • Eskola, A. (1991) Sotapäiväkirja. Hanki ja jää.
  • Eskola, A. (1992) Työpäiväkirja. Hanki ja jää.
  • Eskola, A. (1994) Sosiaalitieteen muuttuvat tekstit ja käytännöt. Teoksessa K. Weckroth & M. Tolkki-Nikkonen (Toim.), Jos A niin… (13–53). Tampere: Vastapaino.
  • Eskola, A. (1997) Jäähyväisluentoja. Tammi.

  1. Eskola kuvaa hänen kyynistymistään omia metodeitaan kohtaan myös teoksessa Jäähyväisluentoja (1997). Hän esimerkiksi sivuaa sosiologien vaikutusta Kekkoseen ja Koivistoon (joka myös itse oli sosiologi) sekä yleisesti sitä intoa, mikä liittyi sosiologian hyödyntämiseen. ↩︎

Kommentit

Ei kommentteja

Kommentoi

Kiitos kommentista!

Kommentti lähetettiin tarkistettavaksi.

OK